Zhangjiajien kaupungista lähdimme vihdoin kohti sitä Zhangjiajie:tä, joka meillä oli ollut mielessä; avatar-satumaata. Bussiasemalta otimme pikkubussin kohti Yangjiajien kylää. Matka kesti noin tunnin ja maantien jälkeen ajelimme pitkän matkaa niin kuoppaista tietä, että pää taisi välillä kolahtaa bussin kattoon. Jouduimme myös silloin tällöin pysähtelemään, kun tie oli liian kapea kahdelle ajoneuvolle. Lippujen osto oli hauska tapahtuma. Luulimme jo pääsevämme ilmaiseksi perille asti, koska bussiin astuessamme kenellekään ei kelvannut rahamme ja kukaan ei niiden perään kysellyt. Puolessavälissä matkaa kyytiin kuitenkin hyppäsi lipunmyyjä joltain random-pysäkiltä, jolle matka maksettiin. Maassa maan tavalla...

Lipunmyyjä osasi viskata meidät bussista ulos oikealla pysäkillä, ja löysimme itsemme pienen kyläpahasen ainoalta (pää)kadulta. Onnettoman kartan avulla lähdimme suunnistamaan kohti Wulingyuanin kansallispuiston Yangjiajien sisäänkäyntiä, jonka lähellä hostellimme oli tarkoitus sijaita.

Tovin polulla trampattuamme päätimme lähteä nousemaan ylöspäin. Vuorille Wulingyuanissa kiivetään portaita pitkin - tällä kertaa onneksi päällystettyjä ja hyvinhoidettuja portaita! Lämpötila Zhangjiajieen saavuttuamme oli onneksi laskenut vähän, eikä ulkona ollut enää kuuma. Sitäkin kosteampaa kylläkin, luulen että ilmankosteus oli hyvinkin lähellä sataa. Tämä teki kiipeilystä hitusen haastavampaa, ja taukoja piti pitää vähän väliä. Taisin moneen kertaan nousun aikana kirota koko reissun ja puiston alimpaan helvettiin, mutta lopulta pääsimme ylös ja siellä odottivat hienot maisemat, jotka olivat tosiaan tuskailemisen arvoisia!

Pienen matkaa vielä ylemmäs kiivettyämme pääsimme "avatar"-vuorelle, jonka oikea nimi ei ole tiedossa. Sen päällä oli kuitenkin avatar-patsas, jonka ympärille oli kerääntynyt miljoona ihmistä, ja kuvauspaikalle pääsemistä piti jonottaa. Tämä oli kyllä tyypillistä missä tahansa päin Wulingyuania. Joka paikka oli täynnä kiinalaisturisteja puhelimineen. Kaikki räpsivät miljoona kuvaa samoista paikoista... Lisäksi paikalla oli aina myös "ammatti"valokuvaaja, joka rahaa vastaan otti kuvat puolestasi. 

Ylös vuorelle päästyämme meille tuli jo vähän kiire lähteä alaspäin sillä hostellimme pitäjä oli luvannut kokata meille illalla ruokaa hyvitykseksi siitä, ettei ollut paikalla kun saavuimme. Mikä ystävällinen ele! Meille oli lisäksi sanottu, että viimeiset bussit lähtevät klo 19 ja sen jälkeen busseja ei enää kulje... Ilman bussikyytiä joutuisimme kävelemän varmasti ainakin kymmenen kilometriä takaisin hostellille, pimeässä puistossa. Kun tajusimme, paljon meillä oli matkaa takaisin busseille, laitoimme pikavaihteen päälle ja juoksimme puolet matkasta. Jossain vaiheessa taisin jo luovuttaa kellon tultua yli seitsemän. Loppusuoralla tapasimme kuitenkin kiinalaismiehen, joka kyseli meiltä miten puistosta pääsee pois. Hänellä oli sama suunta kuin meillä. Toisaalta tuntui lohduttavalta, että oli joku toinenkin mattimyöhäinen, ja se valoi meihin uutta uskoa. Lopulta, juostuamme varmaan 5 kilometriä mukaan lukien useamman kilometrin portaita alas vuorelta, pääsimme bussin lähtöpaikkaan missä bussi tuntui odottavan varta vasten meitä. Se lähti heti hypättyämme kyytiin. Myöhemmin selvisi, että kulkee niitä busseja vielä seitsemän jälkeekin... Taisimme tosin osua siihen ihan viimeiseen. Kerrankin oli onni matkassa!

Hostellilla meitä vastassa oli Lisa, joka pahoitteli edelleen aikaisempaa. Meidän mielestä pahoittelulle ei ollut mitään syytä, mutta hän halusi silti tarjota meille hienomman huoneen ja illallisen. Tässä Lisan tarjoamassa "sviitissä" olisi ollut viinipullokin, mutta päädyimme silti valitsemaan alun perin varaamamme huoneen, koska olimme maksaneet majoituksesta varmasti vähemmän kuin mitä viinipullo olisi maksanut kaupassa. Huone oli todella basic ja ehkä jopa vähän ahdistava: hämähäkit kiipeilivät pitkin lattioita ja seiniä, huoneessa ei ollut ilmastointia ja vessa oli reikä lattiassa. Suihkusta tuli vain jääkylmää vettä. Emäntämme kertoi, että hän oli jo pitkään suunnitellut paikan kunnostamista, mutta ei ollut opiskelujensa takia ehtinyt panostaa paikkaan. He olivat lisäksi ostamassa uutta majataloa Zhangjiajien kaupungista, ja näitä asioita hän oli aiemmin päivällä ollut hoitamassa. Harmittelimme, ettei tämä tullut aiemmin puheeksi, sillä olisimme päässeet Yangjiajieen Lisan kyydillä, jos hän olisi tiennyt, että tulimme kaupungista. 

Lisa puhui todella hyvin englantia ja oli todella mukava. Hän näytti meille myös omasta kartastaan lempikohteensa puistossa, ja päätimme lähteä tutustumaan niihin seuraavana päivänä. Luvassa oli kuulemma vähemmän turistisia kohteita, ja sehän kävi meille hyvin. Unta ei tarvinnut odottaa, vaikka hämähäkkien hyökkäys pimeässä pelottikin jonkun verran, malariahyttysistä puhumattakaan (prkl Ohvi!)...

Seuraavana aamuna lähdimme liikkeelle heti puiston avautumisen jälkeen, aikaisin aamulla. 

Aloitimme aamun kevyellä liikunnalla; ottamalla haltuun portaat, jotka näyttivät "ihan lyhyiltä ja kevyiltä", mutta jotka lopulta osoittautuivat täysin nimensä vastakohdaksi (Going straight to Hell). En ole mikään maailman urheilullisin ihminen muutenkaan, ja 3 kilometriä portaita ei kuulu lempiasioihini maailmassa. Tunne vuoren huipulla on kuitenkin kieltämättä hieno, kun sinne asti on kivunnut. Matka jatkui ylös asti, ja mikäpä muu meitä vuoren huipulla odottikaan, kuin McDonalds! Jippii.........

Maisemat tältä kohdalta eivät olleet mitkään sydäntäriipaisevat, joten jatkoimme nopeasti matkaa, pois turistimassojen ja krääsäkauppojen luota. Otimme bussin siihen suuntaan, minkä Lisa oli näyttänyt meille kartalta. Jäimme mielestämme pois oikealla pysäkillä ja lähdimme kävelemään hiekkatietä poispäin päätieltä. Ihmettelimme vähän syrjäistä sijaintia, mutta jatkoimme kävelyä tietä pitkin. Hienoista maisemista sai nauttia ihan rauhassa, kun tiellä meidän kanssa oli vain yksi vanhempi japanilaisnainen. 

 

Jatkettuamme matkaa vielä lyhyen matkaa japanilaisnaisen perässä, päädyimme pikkuruisten majatalojen keskittymään. Majatalojen pihojen läpi meni polku, jonka päästä löytyi kerta kaikkisen upeat maisemat. Harmi ettemme olleet ihan kartalla sijainnin suhteen, koska muuten jakaisin tämän lokaation. Se oli nimittäin ehdottomasti näkemisen arvoinen, ja ihanan suojaisessa paikassa, joten sinne ei ollut eksynyt muita (kiinalais-)turreja.

Hetken ihailtuamme maisemia palasimme tielle ja päätimme, että takaisin emme enää jaksa talsia samaa reittiä, matkaa oli kuitenkin taitettu monta kilometriä ja armottomassa auringonpaahteessa. Niinpä nykäisimme paikallista autonkuljettajaa hihasta ja sovimme hinnasta, jolla hän vei meidät takaisin bussille. Loistavat kiinankielentaitoni pääsivät koetukselle, mutta asia kuitenkin tuli selväksi. Melkein... Kuski ei nimittäin vienytkään meitä bussille, vaan ajoi pysäkin ohi ja porhalsi siihen paikkaan, jossa kai ilmeisesti se oikea näköalapaikka olikin. Siis se, mitä meille oli suositeltu, ja mihin meidän oli alun perin tarkoitus päästä. Se olikin ihan päätien varressa, ja me olimme kävelleet hiekkatiellä edestakaisin tuntikausia. Samaan hintaan kuski suostui kuitekin heittämään meidät bussille, vaikka kyseessä oli meidän mokamme. Olin näyttänyt kartasta väärän paikan bussipysäkin sijaan. No, tulipahan nyt nähtyä sekin näköalatasanne, vaikka kuvia en ehtinyt ottamaan kuskin odottaessa. 

Tuntien eksymisen jälkeen emme vielä olleet valmiita luovuttamaan puistoilun suhteen, vaan lähdimme kiipeämään vielä yhdelle vuorelle toiveena nähdä auringonlasku yläilmoista. Onnistuimme tehtävässä ihan hyvin, vaikka ylös pääseminen tuotti välillä hieman vaikeuksia...

Vikana päivänä alkoi kiipeäminen jo hiljalleen vähän tympimään, mutta onneksi matkalla ylös törmäsimme söpöihin apinoihin, jotka piristivät päivää. Wulingyanissa apinoiden kanssa saa kuitenkin olla varovainen, sillä turistit ruokkivat niitä kielloista huolimatta, ja niistä on tullut röyhkeitä ja pelottomia ihmisiä kohtaan. Varoitus: luvassa paaaljon apinakuvaspämmiä, mutta vooooi kun ne on niin luttanoita, tuitui! :3

Seuraavaksi oli jälleen maisemien vuoro, mutta täytyy myöntää, että tässä vaiheessa ne eivät enää ihan niin paljoa säväyttäneet... Tuntui, että nämä nyppylät oli nyt nähty... Turistejakin oli taas niin maan ...sti, joten emme kauaa viihtyneet vuorella. Päätimme helliä jalkojamme ja laihduttaa lompakoitamme ja ottaa kaapelivaunukyydin alas. Hyvä päätös, koska matka alas näissä maisemissa oli kokemisen arvoinen!

Yangjiajiestä pois pääseminen olikin yksi sirkus sinälään. Ensinnäkin kävellessämme hostellilta takaisin kylälle, kadulla poltettiin roskia lavan päällä ja tietysti juuri meidän kohdalla koko homma räjähti niin että saimme molemmat sydänkohtauksen ja olimme tukehtua savuun. Istuimme taas tunnin verran pomppulinnassa takaisin Zhangjiajieen, josta otimme vielä bussin lempikaupunkiimme Changshaan. Olisimme halunneet alun perin mennä suoraan Zhangjiajiestä pitkänmatkan junalla Shanghaihin, mutta jo pari viikkoa ennen haluttua matkustuspäivää kaikki liput oli loppuunmyyty seisomapaikkoja lukuunottamatta. Jouduimme siis tyytymään hard seats -istumapaikkoihin junassa Changshasta Shanghaihin. Tästä tapauksesta ehdin jo vuodattaa aikaisemmassa blogipostauksessa, mutta tiivistääksemme long story short: matka oli ihan syvältä. Onneksi sitä kidutusta kesti vain vajaat 16 tuntia...